Ollessani isän luona vierailulla aloin miettiä, että olenko nyt sitä mitä minä haluan olla vai onko jotain mitä vielä pitää korjata. Ihminen kasvaa mielestäni läpi koko elämän. Ei ole hetkeä, jolloin se olisi valmis. Elämässä tapahtuvat muutokset ja uudet asiat kehittävät, opettavat, rikkovat ja sekoittavat meitä jatkuvasti. Juuri kun on oppinut tuntemaan itsensä, tai ainakin luulee niin, kohtaakin uuden haasteen, joka samalla paljastaa taas itsestään uusia puoli. Niiden käsittely ja ymmärtäminen vie taas aikansa ja niin me olemme taas kehittyneet suuntaan taikka toiseen. Silti tunnen itseni odottavan sitä hetkeä, jolloin voisin katsoa itseäni ja todeta, että olen valmis ja poistua taka-alalle tai aloittaa sittten elämisen tosissaan. Onpa typerää. Niinhän kun ei koskaan käy. Varsinkaan minulle, joka elää vuoristoradan vaunussa.